27. toukokuuta 2013

Marja ja Sini - ensimmäiset kanini

Tämä postaus onkin nyt blogin sadas postaus ja sen kunniaksi ajattelin toteuttaa yhden toivepostauksen. Vaikka oikeasti näitä luultavasti olisi enemmän, poistin nimittäin joskus blogin ihan ensimmäisistä postauksista osan. Silti hieno tasaluku ja lukijoitakin on kertynyt jo noin 70, huisia! Nyt onkin hyvä palata hiukan menneisiin ja tämä postaus käsitteleekin ensimmäisiä kanejani.
------
Ensimmäisen kanini sain alle kouluikäisenä, kun halusin kovasti kissaa. Kissaa en kuitenkaan saanut, mutta päätettiin, että kaksi kania meille voisi tulla. Itsehän en tästä tiennyt mitään ennen kuin kummitätini oli kerran vain tuonut puput meille. Kaneja oli kaksi tyttöä ja ne olivat ranskanluppia. Minä sain vaalean kanin (=luonnonisabella) omakseni ja pikkuveljeni ruskean (=luonnonharmaa). Sitten olikin nimien keksimisen aika, mikä ei ollut kauhean helppo homma. Minun ja veljeni nimiehdotukset kun olivat Juotsen ja Sininen. Äitini totesi, että ei käy ja sitten minä keksin Marjan ja veljeni saatiin lopulta taivuteltua siihen, että kanin nimi olisi lyhennettynä Sini.

Marja ja Sini tulivat meille keväällä ja seuraavana talvena meitä odottikin iso yllätys. Nimittäin kerran äitini näki vilahdukselta kanien karsinassa jonkin kolmannen otuksen. Menimme heti tutkimaan asiaa ja vähän kanien olkipaalikasaa kaivettuamme löysimme pupujen kaivaman tunnelin, jossa oli poikasia. Poikaset olivat jo sen ikäisiä, että alkoivat liikkua ulos pesästä ja olkipaalien sisällä olevista tunneleista. Tämähän oli tietysti melkoinen ylläri, kun kummankin kanin piti olla tyttöjä. Äitini oli epäillyt Marjaa pojaksi jo aikaisemmin, mutta kävimme tarkastamassa asian eläinlääkärillä ja Marja todettiin tytöksi.

Marja lähti heti leikkaukseen, koska emme halunneet poikasia. Siellä selvisikin, että Marjalla oli piilokivekset, joten eläinlääkärikin oli sitä tytöksi luullut. Leikkauksen jälkeen laitoimme aluksi Marjan ja Sinin eri karsinoihin, mutta ne raapivat kumpikin koko ajan oviaan ja olivat niin surkeita, että laitoimme ne takaisin yhteen. Marja osoittautuikin täydelliseksi poikasten hoitajaksi ja hoisikin niitä enemmän kuin Sini. Poikaset nukkuivat aina Marjan korvien alla ja muutaman kerran ne yrittivät myös imeä maitoa isukista. :D

Ekat poikaset annettiin kaikki tähän lähistölle uusiin koteihin ja sitten meille koittikin ylläri numero kakkosen aika... Nimittäin Marjahan oli ehtinyt astua Sinin uudelleen heti ensimmäisten poikasten synnyttyä. Huomattiin siis heti entisten poikasten lähdettyä, että Sinillä ja Marjalla oli taas uusia poikasia, koska yhtenä päivänä ne olivat kantaneet kuolleen poikasen häkkinsä puolelle pesästä. Kurkistettiin sitten paalien taakse ja siellähän niitä oli taas.

Nyt myöhemmin ollaan ihmetelty, että ihmeen myöhään poikasia ilmestyi, koska lupat olivat kuitenkin jo melko lähellä yhden vuoden ikää ensimmäisten synnyttyä. Poikueissa oli poikasia 6 ja toisessa 7, mutta en kyllä nyt yhtään muista kumpi poikue syntyi ensin. Myöskään toisesta poikueesta ei jäänyt meille poikasia kotiin, vaan ne kaikki annettiin lähistölle ja tutuille. Yhden poikasen olisimme halunneet pitää ja se olikin jo nimetty Kaunottareksi, mutta se paljastui pojaksi. Kaunotar asusteli meillä johonkin neljän kuukauden ikään ja sitten se muutti tutuillemme. Siellä se elikin melko vanhaksi ja kuoli vain pari vuotta ennen Marjaa.

Poikasten jälkeen Marja ja Sini pääsivät takaisin leppoisaan arkielämäänsä. Ranskikset asustivat talvet tallissa ja kesäisin ne pääsivät pihallemme isoon ulkotarhaan. Marja ja Sini olivat hyvin leppoisia ja laiskoja kaneja, Sini jaksoi joskus hiukan kaivella ja touhuta, mutta Marja ei kyllä juuri ikinä. Luonteeltaan ne olivat hyvin kilttejä ja ihmisrakkaita. Ruoka oli varsinkin Marjalle ykkösjuttu ja siitä onkin monta tarinaa. Esimerkiksi kerran olin ollut kanien luona silittelemässä Siniä ja makoilin siellä pupujen häkissä hienoin olkihattuni päässä. Vasta lähdettyäni sieltä huomasin, että Marja oli syönyt hatun takaosan Siniä silitellessäni. Hauskinta on, että meiltä löytyy kuvia minusta ja Sinistä, joissa näkyy takaosalla Marja syömässä hattua. :D Kuvienottohetkellä ei vaan kukaan huomannut Marjan luvattomia touhuja.

Kerran kokeilimme myös ulkoiluttaa Marjaa ja Siniä valjaissa. Siitä ei oikein tullut mitään, koska Sini juoksi valjaissa niin kovaa, että pikkuveljeni kaatui maahan. :D Kerran Marja ja Sini myös karkasivat. Joko minä tai veljeni oli unohtanut pupujen ulkotarhan oven auki yöksi ja Marja ja Sini olivat tietysti lähteneet lenkille. Onneksi ne olivat vain käyneet kaivamassa äidin kukkapenkin ylös ja menneet sen jälkeen tyytyväisinä tallin käytävälle nukkumaan, josta äitini ne sitten löysi. Säikähdettiin kuitenkin kaikki kovasti ja sen jälkeen kanien häkin oven kanssa oltiin erityisen tarkkoja.

Marja, Lulu & Valko
Vuoden 2005 keväällä koitti surun päivä, kun Sini nukkui pois. Marja masentui tästä aivan täysin, koska ne olivat olleet Sinin kanssa seitsemän vuotta täysin paita ja peppu. Marja ei syönyt enää kunnolla, se hautasi vain itsenä olkiin eikä tullut enää edes ovelle vastaan. Olimme hyvin peloissamme ja aloimme jo kaikki olla melko varmoja, että myös Marja kuolisi. Totesimme, että Marjalle oli pakko saada uudet kaverit nopeasti. Niinpä meille saapuikin kaksi uutta tyttökania, Valko ja Lilli. En ikinä unohda Marjan ilmettä, kun se näki uudet kaverinsa ensimmäistä kertaa. Marja nousi olkikasasta istumaan ja nosti korvansakin ilmaan. Sen ilme oli niin iloinen ja samalla aikaa hämmästynyt ja utelias. Valko ja Lilli luultavasti pelastivat Marjan, sillä niiden seurassa se piristyi heti.

Marja oli koko ikänsä todella terve. Vanhemmiten siltä kyllä meni kuulo ja luultavasti myös näkö ainakin osittain. Hajuaisti sillä kyllä toimi ja se löysi aina tiensä ruokakupille nenän avulla. Olikin hassua, kun ruoka-aikaan Marja ei reagoinut mihinkään ääniin, mutta aina melko nopeasti sen nenä alkoi väpättää ja sitten se tulikin jo nopeaa vauhtia ruuan ääreen. Käytin Marjaa vanhoilla päivällä myös paljon ulkona valjaissa pomppimassa.

Syyskuussa 2008 yhtenä iltana menin vielä viimeistä kertaa sanomaan kaneille hyvää yötä ja silloin huomasin Marjan nukahtaneen ikiuneen. Olin juuri puoli tuntia aikaisemmin käynyt viemässä kaneille ruokaa ja silitellyt niitä ja Marja oli ollut aivan pirteänä. En normaalisti enää mene edes ruokkimisen jälkeen kanien luokse, mutta tuona iltana satuin menemään. Se oli tietenkin äärimmäisen surullinen päivä. Vaikka tiesin, että Marja oli saanut hyvän 10 vuotta pitkän elämän, silti Marjan menetys oli todella raskasta. Olin saanut Marjan hyvin nuorena ja olin hoitanut sitä koko sen elämän. Marja oli minulle rakkain lemmikki. Myöhemmin olen kuitenkin ajattelut, että onneksi Marja sai lähteä tuolla tavalla, kavereidensa ympäröimänä, juuri syöneenä ja tutussa kodissa. Marja antoi meille ihanat kymmenen vuotta. Olen niin onnellinen ja kiitollinen, että sain omistaa niin mahtavan täydellisen kanin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti